Olen pari kertaa törmännyt illanviettoni aikana joihinkin vanhoihin tuttuihin, joita olen nähnyt viimeeksi noin 15 vuotta sitten. Kerrottakoon, että olen tällä hetkellä 36. Olen aina pitänyt konemusiikista. Eihän siinä pitäisi mitään ihmeellistä sinänsä olla, mutta miksi vanhat tuttavani ihmettelevät, että pidän kyseisestä musasta vieläkin? Ikään kuin se olisi jokin ohimenevä vaihe ihmisen elämässä kuten muoti tms. Kyseinen musiikkilaji vaan antaa minulle eniten musikaalisia elämyksiä, ja on sitä tehnyt puolet elämästäni. En siis voisi kuvitellakaan äkkiseltään lakkaamasta pitämästä siitä. Syönkö siis sieniä? Hyvä kysymys.

Viimeiset sieneni vetäisin tossa syyskuun lopussa, kun sain tädiltäni pari rasiallista viimevuotisia korvasieniä, koska ne eivät heille kelvanneet. Kyse oli kuitenkin valmiiksi ryöpätyistä sienistä, joten myrkytyksestä ei tänä päivänä liene kyse musiikkimakuni suhteen. En tiedä missä vaiheessa musiikkimakuni alkoi luisumaan sellaiseen suuntaan, jota “valtaväestö” ei kauheasti ymmärtänyt, varmaan sieltä pikkuisesta lapsosesta lähtien. Makuuni ovat vaikuttaneet, esimerkiksi Jean Michel Jarre, joka teki sen aikaista ‘konemusaa’, ja Depeche Mode syntikkapoppeineen. Onko jokin mennyt pieleen, kun kuuntelen nykyään jotain muuta kuin sitä, mitä valtaväestö kuuntelee? Jotkut ihmiset suorastaan kauhistelevat kun kerron heille pitäväni konemusiikista. Jotenkin tulee sellainen tunne, että he käyvät välittömästi etsimään neulanjälkiä käsivarsistani. He katselevat minua kuin olisin joku hurja aivoton kaman käyttäjä ja kauhean paatunut rikollinen, jota täytyy varoa.

Olenhan todella vaarallinen… pidän toki teknillisistä asioista, kuten tietotekniikasta ja kaikenmaailman vempaimista niihin liittyen. Rakastan myös luontoa kaikkine hiljaisine hetkineen… laineiden liplatusta ja mehiläisen surinaa. Katselen mielelläni öisin nuotion räiskettä ja pohdiskelen asioita. Se, että saan kiksejä toisille epätavallisesta musiikista, ei tarkoita sitä, että käytän huumeita enkä arvosta yhteiskunnallisia asioita. Tämä on vain mieltymykseni, eikä mitään sen enempää. Enkä myöskään pidä konemusiikista sen takia, että haluaisin jotakuta asiassa miellyttää. Olen kasvanut tähän tietyllä tapaa, ja tämä tulee olemaan osa minua koko loppu elämäni, deal with it.

Toisille musiikki on sielun asia. Olen siis sitä mieltä, että huumeet pilaavat sielun. On siis toisinaan ehkä syytä miettiä, ketä käy syyttelemään kaman käytöstä sen perusteella, että mitä musiikkia he kuuntelevat. Näinköhän medialla olisi taas osuutta asiaan? Kyllähän se tuntuisi itsestänikin omituiselta väitteeltä, että jos menet johonkin saksalaiseen nahkafetissi-klubiin, niin et mukamas olisi tietyllä tavalla suuntautunut kyseiseen mieltymykseen… mutta uskokaa tai älkää, toiset menevät sinne ehkäpä vain musiikin takia. Olen itsekin käynyt sen takia homobaarissa, kun siellä on ollut mieleistäni musiikkia kyseisenä iltana. Musiikin takia siis. So what?

Pitäisikö konemusan kuuntelijoille perustaa jotain vertaisryhmiä, kun meillä tuntuu olevan noita ongelmia tässä yhteiskunnassa niin paljon? Mehän ollaan niin epäsosiaalista sakkia ja kommunikoimme toistemme kanssa ainoastaan tietokoneiden välityksellä tai huurupäissämme jossain strobon alla hirveessä jyms-jyms-jytinässä. Olemme siis vetäneet automaattisesti median mielestä aivomme pihalle huumeiden käytön takia – get fucking real! Se, että kuuntelen mielelläni konemusiikkia, ei tee minusta narkkaria. Toiset eivät voi ymmärtää sitä, mitä kuuntelen, en minäkään sitä ymmärrä, että miksi sitä kuuntelen. Kyseinen asia vaan herättää minussa eniten tuntemuksia – emootioita, niin kuin joskus sanotaan. Kun kuuntelee sellaista musiikkia, mistä pitää, sen tuntee selkänahassaan… ei sitä voi selittää, eikä sitä tarvitsekaan ymmärtää!